Uhka vai mahdollisuus?

Joku Sofian kaveri, sanotaan vaik Ronja, haluaa tavata mut 😱 En tiiä miks hemmetissä. Se ahdistaa silti. Onko se uhka vai mahdollisuus? En vielä tiedä haluanko mä tavata sitä, koska kaikki Sofian uudet kaverit on osottautunu enemmän tai vähemmän idiooteiks... ehkä vika on mussa kun ajattelen niin, mutta oli vika kessä tahansa, niin musta tuntuu, että oon menettäny uskon ihmisiin XD

Kokeilen täl hetkel uutta laihduttamistapaa eli syön samalla tavalla ku söin sillon ku olin laihempi ja sillon ku en ajatellu olevani lihava. Eli syön aamupalaks lautasellisen muroja töis puolikkaan ruisleivän ilman höysteitä :D ja kotona mahdollisimman vähän päivällistä. Enkä yhtään mtn muuta :)) No katotaan toimiiko tää, on toiminu ainaki tnä. Ja mun paino oli yks pv melki 55kg!!!!!!!!!!! HOLY SHIT! Mut onneks se laski nopeesti 52 kilon puolelle. Siinä oon jumittanu jo monta kuukautta, toivottavasti alkas pian laskemaan. PLIIS.

Sadness

Katon koko ajan sarjoja ettei tarvis ajatella omaa elämää ja kohdata todellisuutta. Heti ku lopetan kattomisen todellisuus palaa ja oon taas surullinen. Kaikki tuntuu niin pahalta ja näen surua joka puolella. Onkohan kukaan oikeesti onnellinen? Ku näen ihmisiä ulkona näen vaan surua, teeskentelyä ja tietämättömyyttä. Ne saattaa näyttää onnellisilta, mutta onko ne?

Jos ne ihmiset alkais miettiä niitten elämää niin ehkä ne huomais ettei ne oo onnellisia. Ne vaan elää rutiinia. Kunpa mä en olis koskaan alkanu miettiä mun elämää, voisin ehkä vielä luulla olevani onnellinen. Nyt tää suru ei tuu koskaan loppumaan, miten se voiskaan kun en saa/jaksa/ehdi/osaa tehdä asioita, joita haluan tehdä. Miks kukaan haluais elää jos ei saa tehdä asioita joista tykkää? 

En mä tiiä.
En mä niinku oikeesti tiiä mistä mä puhun.

Vielä tänään

Mitäs mä nyt kirjottaisin? Oikeastaan mitä mä edes ajattelisin. Mun ajatuksista on tullu NIIN sekavat, että mä en oo enää edes varma mitä siel pyörii. Tuntuu vaan, että joku on niin vialla ja jotain puuttuu tai sit jotain on liikaa. Ihan niinku mulla olis jotain sanottavaa joku ajatus joka katoaa ennen ku se ehtii syntyä. Sitä on nyt jatkunu olisko viikon tai vähä alle. Se tekee mut niin turhautuneeks ja niin vihaseks ja joskus surulliseks. Mä yritän selvittää tätä asiaa nyt kun on hiihtoloma ja on aikaa ajatella. On kuitenki vaikeeta selvittää ajatuksia joita oo olemassa? Tää on niin sekavaa, ettekä varmaan tajua kun mä en itekkään ymmärrä mitä tää on. Sofiaki lopetti ymmärtämisen, joten oon nyt oikeastaan yksin tän kaiken kaa.

Syöminen on jatkunu huonona ja oon edelleen 53 puolella, eikä asiaa auta että oon kerenny tänäänkin ostamaan jo 455g irtokarkkeja ja b&j jäätelöä................ Ei siinä varmaan muu auta ku syödä ne, en pysty lopettaa syömistä. Ehkä nyt on kuitenki pakko ku rahat loppu :D Vielä tänään syön niiku hevonen ja HUOMENNA(, jota ei omien sanojeni mukaan ole olemassa) alan syömään niin vähä ku mahdollista! Syön vaan jos joku vahtii että syön. Jos kukaan ei vahdi, niin oon vaikka koko loman syömättä, hyvinhän se mulle käy. Olis ihanaa jos olisin loman loputtua edes 52kg puolella... onkohan liikaa vaadittu?

Yritän päivitellä myös tän loman aikana enemmän, mutta katsotaan :)

Hullua

(TW)

Mun äiti tuli valittamaan jostain mitä en ollu tehny, tai siis olin tehny, mut se luuli etten ollu tehny ja sit se lähti ja pamautti oven kiinni. Terä oli sopivasti mun pöydällä ja otin sen vittuuksissani siitä ja viilsin ranteeseeni aika isolla voimalla. Heti sen jälkeen ajattelin, että "FUCK!" ja juoksin vessaan. Kesti tosi kauan, että sieltä alko edes tulemaan verta. Sain tuijottaa sitä syvää viilto kohtaa siinä hetken ennen kun sieltä tuli verta. Ai että kun se oli mahtava tunne. Kerrankin onnistuin viiltämään muunkilaisen ku sellasen säälittävän pintanaarmun. En tiiä miks tää teki mut niin iloseks, hullultahan tää kuulolstaa.

Yritän nyt ryhdistäytyä syömisten suhteen.

Ai niin! Kiitos kaikille lukijoille! ♥♥♥

ei, Ei, EI!

Kaikki on turhaa, mikään ei riitä, kukaan ei välitä ja mä en jaksa. Tiivistettynä tämä viikko, sen lisäksi, että oon epäonnistunut taas kaikessa, muttä tällä kerta liian monta kertaa ja pahasti!

Mä oon itkeny lähes joka yö ja päivisin oon pidätelly kyyneliä (on muutes tosi vaikeaa nykyään) joskus oon itseasiassa purkahtanu itkuun päivälläkin, onneks kukaan ei oo ollu todistamassa sitä. Viiltely on lisääntynyt ja levinnyt myös reisiin :D Voisin melkeen nauraa, mutta toisaalta voisin myös itkeä.

Jotta mä oon jotenki selvinnyt näistä päivistä viiltelyn ja itkemisen lisäksi oon purkanu ahdistusta myös syömällä. Terveellistä ruokaa en oo nähny kahteen viikkoon ja herkkuja oon ahminu KOKO VIIKON ja VIIMEVIIKON! Tästä voittekin päätellä, että paino on noussut HELVETISTI. Okei no en tiiä onko se määrällisesti paljon, mut mä en oo KOSKAAN painanu näin paljon, EN KOSKAAN. Elikkä 53,7kg!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Tälläkin hetkellä oon tunkemas paskaa suuhuni. Mä en jaksa painaa näin paljon ;__;

No sitten muutamia juttuja, joista haluan valittaa:

Kukaan ei välitä

Sofia ei välitä koska sitä ei kiinnosta ja sil on omatki murheet. Jos sanon jotain niin se ei ota sitä tosissaan. (Paitsi tän syömisjutun, mut se on varmaan unohtanu sen jo)

Mun pikkusisko ja isoveli ei enää halua viettää aikaa mun kaa ja ne syrjii mua, okei oon lapsellinen.

Mun vanhemmat välittää, kai? Mutta mä työnnän niitä pois enkä tavallaan halua että ne välittää (mikä mua vaivaa ku valitan eka et kukaan ei välitä ja sen jälkeen ku joku välittää niin mä en anna sen tehä niin)

Sukulaiset ei oikeesti välitä enää. Ja voitte kuvitella kuinka paljon se sattu kun oma vaari ei tunnistanu mua! Melkeen itkin ja se ei oo mikään dementikko tai mitään. (Tuo oli vaan esimerkki)

Oon työssäoppimassa paikassa, jossa ollaan asiakkaiden kaa tekemisissä ja kun tervehdin niitä niin ne kattoo mua niinku rottaa (ei kaikki, mutta iso osa) ja sitten kun sen paikan omistaja tervehtii niin ne on silleen "Heii ♥♥♥♥♥" Tiiän, että oon "outo kasvo" siellä mut tuntuu silti niin kurjalta. Ja ku oon muutenki niin vammanen, että se tervehtiminenkin vaatii multa paljon.

Ja musta tuntuu, että voin lopultakin diagnosoida itselleni masennuksen. Kaikki arkiset asiat on niin ylivoimasia ja kaikki on paskaa ja haluan kuolla tai en tiiä haluanko kuolla haluaisin vaan etten olis koskaan syntynytkään, jee. Mut en tiiä haluanko apua koska sit saisin toivoa ja sit joutuisin taas pettyä. Näin on parempi, nyt en voi pettyä. 

Tälläinen sekalainen postaus tämä ja postauksia tulee todennäkösesti vaan kerran viikos koska en vaan jaksa.

MäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksaMäEnJaksa